Pirjo Hiidenmaa TIETOKIRJA.FI-avajaisissa

Onko tietokirja totta?

Pirjo Hiidenmaa
Puheenvuoro TIETOKIRJA.FI-festivaalin avajaisissa 26.8.2015

Onko tietokirja totta? Ensimmäinen vastaus on: tietenkin tietokirjat ovat totta. Nehän perustuvat tietoon, niissä hyödynnetään faktoja ja niille perustetaan koko esitys.

Tutkimukseen pohjaava teos, elämäkerta tai muu teos, on ilman muuta totta. Sen jokainen yksityiskohta ja tulkinta dokumentoidaan ja alistetaan kritiikille. Mutta niin totta ei ole mikään tutkimus, ettei samaa aihetta voitaisi lähestyä uudesta näkökulmasta.

Kun yhden energiakirjan saa valmiiksi, on pian tarve tarkastella kysymystä uusien tekniikoiden ja kulutustottumusten valossa. Kun suurmiehestä tai sodasta kirjoittaa yhden tutkimuksen, avautuu kohta tarve uusille tulkinnoille.

Vaikka teokset ovat totta omana aikanaan ja omasta näkökulmastaan, ne eivät ole ikuisesti totta ja kaikista näkökulmista.

Kun Kari Enqvist kirjoittaa kirjan ensimmäisestä sekunnista, siis siitä, miten alkuräjähdystä edeltävät tapahtumat kehittyivät, atomit ja galaksit syntyvät, ei ole mitään syytä epäillä, ettei tarina olisi tosi.

Kirja selostaa tutkittua tietoa. On mitattu ja analysoitu, mallinnettu ja ties mitä. Mukana on ollut tuhansia fyysikoita ja kosmologeja kaikilta mantereilta. He ovat kilpailleet keskenään, kadehtineet toisiaan ja arvioineet toistensa tuotoksia. Ei ole mitään syytä pelätä, että tällaisessa myllyssä esiin seuloutuvat tiedot olisivat virheellisiä. Kirjan tiedot ovat siis totta.

Kun Laura Kolbe käyttää historioitsijan taitojaan ja analysoi suomalaisia yhteiskuntaluokkia kirjassaan Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus (Kirjapaja 2014) ollaan hieman toisenlaisen todellisuuden äärellä.

Kerrotut faktat ovat totta. Historioitsija viittaa menneisiin tapahtumiin, aikakausiin, yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Ei ole mitään syytä epäillä niiden paikkansa pitävyyttä. Kirjoittajan tavoitteena ei kuitenkaan ole listata todistettavia yksityiskohtia vaan jäsentää, argumentoida ja tarjota näkökulmia aiheeseen.

Samalla tavoin voimme luottaa, että lääkäri ja tutkija Iris Pasternack on kolunnut huolellisesti lääketieteelliset tutkimukset ja tilastot ennen kuin hän esittää kannanottonsa kirjassaan Tautitehdas (Atena 2015).

Kirjassa pohditaan sairauksien, muun muassa syöpien, seulontoja. Kannattaako kutsua ikäluokka toisensa perästä mammografiaan tai laboratoriokokeisiin, jos tilastoista nähdään, että joka kerralla kiinni jää terveitä ja osa sairaista jää huomaamatta? Niinpä sitten muutama sairas jatkaa huoletonta elämää ja toisaalla terve ihminen kulkee jatkotutkimuksissa huolestuneena.

Pasternack esittää selviä kysymyksiä ja kannanottoja ja perustelee niitä laajoilla tilastotiedoilla. Ajatuksia herättävä puheenvuoro näin SOTE-uudistuksen kynnyksellä. Kirjan anti ei ole taulukoissa ja yksityiskohdissa vaan puheenvuoron argumentaatiossa, kysymyksen asettelussa ja ajatusten avaamisessa.

Pasi Saukkosen kirja Erilaisuuksien Suomi (Gaudeamus 2013) tarjoaa loistavan taustoituksen ja jäsennyksen ja käyttökelpoiset käsitteet ja termit, joiden avulla pystymme puhumaan maahanmuutosta ja sen vaatimista politiikoista. Ovatko termit ja käsitteet totta? Ne ovat välttämättömiä, käyttökelpoisia mutta ne ovat tarpeen mukaan myös uudistuvia.

Tietokirja on tarina

Jos kuuntelitte huolellisesti, kun puhuin Enqvistin kirjasta, huomasitte, että käytin sanaa ”tarina”, tarina on tosi.

Kaikki nämä kirjat ovat hyviä esimerkkejä siitä, että hyvätkään ja kiistattomimmatkaan tosiasiat ja mittaustulokset eivät hypähdä tekstiksi ilman ihmistä, kirjoittajaa, joka katsoo ja tulkitsee niitä. Hän tekee kysymyksensä omasta näkökulmastaan ja hakee siihen vastauksia ja jäsennyksiä.

Tarvitaan asiantunteva ihminen, joka ohjaa lukijaa ja jonka pohdinta herättää lukijassa luottamusta, niin että lukija suostuu kirjan mittaiselle matkalle.

1900-luvun filosofit toivat käsitteen ”kielellinen käänne” kuvaamaan sitä, että emme saa otetta todellisuudesta muuten kuin katsomalla, miten siitä puhutaan. Tekstit ja kirjat eivät kuvaa suoraan todellisuutta, eivät liioin kuvatkaan. Niissä on aina näkökulma, josta asiaa katsotaan, jotain valitaan, jollekin annetaan tilaa paljon ja jokin ohitetaan nopeasti, asiat järjestellään ja yhdistetään toisiinsa.

Sanoilla ohjataan: sanotaanko ”turvakamera” vai ”valvontakamera”; vieläkö kulttuurissamme pitää sanoa ”naispappi” vai joko riittäisi pelkkä ”pappi”? Samalla tavalla ennen vanhaan eteläsuomalainen meteorologi livautti kantansa sääennustuksissaan: ”onneksi sateet liikkuvat pohjoiseen”. Onneksi helsinkiläiselle, mutta ehkä myös onneksi pohjoisemmassa asuvalle maanviljelijälle.

Onko tarina tosi?

Otetaan vielä esiin yksi kirja, Virpi Hämeen-Anttilan Minun Intiani (Otava 2014). Siinä kuvataan matkaa tai matkoja Intian ympäri ja selostetaan kulttuuria.

Alkusanoissaan kirjailija kertoo avomielisesti, että kirja kuvaa yhden ehjän matkan, mutta juuri sellaista hän ei ole missään vaiheessa tehnyt, vaan kirja on kooste kymmenistä erilaista matkoista ja kokemuksista. Niistä on sitten poimittu parhaat palat ja rakennettu ehjä tarina: matka Intiaan ja Intian ympäri.

Kirja on mainio ja asiantunteva. Onko minulle lukijana mitään väliä sillä, onko kirjailija reissannut juuri näin tai onko hän edes käynyt Intiassa? Ehkä hän on hankkinut tietonsa muuten, kirjoista ja Wikipediasta tai haastattelemalla. Mitä lisää todellinen matka toisi kirjaan? Hyvät kuvaukset Intiasta ja sen kulttuurista ovat lukijalle tosia, vaikka varsinainen kehyskertomus, Intiaa reissaava suomalaisnainen olisi täysin fiktiivinen.

Erityisen villi esimerkki on parin vuoden takainen hittikirja, David Lagercrantzin kirjoittama Zlatan Ibrahimovićin elämäkerta Minä, Zlatan Ibrahimović (suom. Miika Nousiainen, WSOY 2011). Kirja on kokeneen toimittajan kirjoittama ja se on täynnä päähenkilön muisteluksia ja kertomuksia peleistä, muista ihmisistä. Kirja on sujuvasti kirjoitettu haastattelun muotoon.

Tämän vuoden keväällä toimittaja kertoi, että joka ikinen sitaatti on hänen muotoilemansa.

Mikä kirjassa on totta?

Kaikki tietokirjallisuus ei käytä aineistonaan tilastoja tai arkistoja tai muita pohjia myöten myllättyjä aineistoja. Yhä suurempi osa tietokirjoista on niin sanottua kokemuskirjallisuutta. ”Näin selvisin syövästä”, ”Näin pidän diabetekseni kurissa”, ”Näin elän potkujen, avioeron tai puolisoni kuoleman jälkeen”. Näitä on paljon: sairaudet, ravitsemus, unettomuus, työttömyys, täysikuun vaikutus…

On myös sähköallergia, jonka oireita monet kuvailevat, mutta jota lääkärit tai fyysikot eivät pysty mittareillaan tunnistamaan. Näihin on tavattu suhtautua varauksellisesti. Jos yksi ihminen laihtuu tai parantuu sillä, että hän välttää leipää, hiivaa ja maitoa – tai nimenomaan syö leipää, hiivaa tai maitoa –, ei tietenkään ole mitään syytä ajatella, että kirja siitä kertoisi mistään muusta kuin juuri näiden yksilöiden omista kokemuksista.

Tällaiset tarinat ovat kertomisen ja lukemisen arvoisia, mutta juuri sellaisina niitä tuleekin lukea: yksilöiden omina kokemuksina. Muistelmat, elämänkohtalot ja ihmisten omat tulkinnat ovat yksi suosituimpia kirjallisuudenlajeja.

Kun omat kokemukset käännetään teorioiksi ja ohjeiksi, ollaan vaarallisemmassa lajissa kuin vain omien kokemusten ja mietteiden kuvaamisessa. Kyse on näennäistieteestä, kansankielellä hömpästä.

Tällaisia ovat kirjat, jotka irrottautuvat kokonaan järjestelmällisistä tiedonhankinnan keinoista ja esittelevät kummitusten häätöä, Bermudan kolmioita, yksisarvishoitoja tai sarvikuonoishoitoja ja monia muita.

Kyllähän tällaisiakin voi lukea ajan ilmiöinä. Ne ovat totta siinä mielessä, että joku näinkin kertoo tai tällaistakin ajattelee; tällaistakin ajassamme on, ja moni ottaa nämä vakavasti.

Tähän hömppään tai tahalliseen harhautukseen (olipa kyse sitten hiilihydraateista, enkelihoidoista tai ilmastonmuutoksen kiistämisestä) ei pidä sekoittaa sitä, että kirja voi olla kepeä ja vetävästi kirjoitettu.

Jos lukija tempautuu lukemaan Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijonaa (Siltala 2014) tai Anna Kortelaisen Kivipiirtäjää (Gummerus 2014) sen vuoksi, että ne ovat kirjoitettu mainioon kertomuksen tyyliin, niin sen parempi. Se ei kirjojen totuusarvoa vähennä.

Kirjaa ei huononna sekään, että sen aihe on arkinen, kuten leipominen, puutarhanhoito tai tilkkupeittojen virkkaaminen. Monet näistä perustuvat pitkään kokeelliseen kehitystyöhön ja vanhojen käsityöohjeiden etsimiseen.

Ja olipa ohjeiden tausta mikä tahansa, tällaista harrastuskirjojen määrää ei kannata väheksyä. Ne ovat toisaalta erittäin yhteiskunnallisia. Esimerkiksi oman aikamme kierrätysmuoti- ja tuunauskirjat tuottavat runsaasti käytännön puheenvuoroja ja kannanottoja kulutukseen ja kaatopaikkojen ylikuormittumiseen.

Kaikki ovat tosia, mutta eri tavoin: faktat ovat tosia, sanoipa ne kuka hyvänsä. Tulkinnat ja päätelmät ovat tosia tai toimivia, kun kirjoittaja ne fiksusti perustelee ja niihin voi tarttua. Jos kirja on hyvä, sen päätelmistä voi keskustella ja niitä vastaan voi argumentoida.

Kirjoittajien omat kokemukset ovat tosia, ja sellaisina niitä ovat luettavia. Hömpät – ne ovat totta siinä mielessä, että kuulemme ne henkilöltä, joka ne itse meille kertoo. Kiinnostavaa niissä voi olla se, miksi niitä kerrotaan.

Tietokirjallisuus tutuksi

Koulujen opetussuunnitelmia uudistettiin viime keväänä. Esitin avoimissa kommenteissa tietokirjallisuuden lukemista kouluissa. Äidinkielen ja kirjallisuuden opetus hoitaa tehtävänsä kapeasti, jos se ei totuta lukemaan tietokirjallisuutta ja perehtymään erilaisiin esitystapoihin.

Mutta tietokirjallisuus ei ole vain äidinkielen opetuksen asia. Se pitäisi ottaa oppimateriaalien rinnalle kouluihin kaikkiin oppiaineisiin. Norjalaisilla on tästä hyviä ja vakuuttavia esimerkkejä. Toivonpa, että meidänkin kouluissamme tietokirjallisuuden monet lajit tulisivat tutuiksi.

Lukemisen into on lisääntynyt, urheilija löytää jalkapalloilijan tai jääkiekkoilijan elämäkerran, ruoasta kiinnostunut gastronomian ja ruokakulttuurin kirjat keittokirjojen ohella.

Meidän ajassamme on entistä tärkeämpää, että jokainen erottaa hömpän perustellusta tiedosta. Myös sillä on arvonsa, että kykenee eläytymään toisten kokemuksiin ja eri aikakausiin.

Toivotan antoisaa tietokirjatapahtumaa kaikille!