Pääkirjoitus: Lukemalla Suomi tehtiin

Suomessa julkaistiin tietosanakirjoja noin sadan vuoden ajan, 1909–2005. Tuona aikana ilmestyi liki 30 erilaista tietosanakirjaa. Oli yksiosaisia koosteita, oli 24-osaisia sarjoja. Oli tiiviistä määritelmistä koostuvia sanakirjamaisia teoksia, oli laajoista esseemäisistä artikkeleista koostuvia teoksia. Oli monipuolisesti ja niukasti kuvitettuja tai lähes kuvattomia.

Tietosanakirjojen markkinointi oli oma innovatiivinen lukunsa kirja-alan historiassa: asiamiehet myivät ennakkotilauksia tekeillä oleviin teossarjoihin. Tilausten ansiosta kustantamot saattoivat katsoa eteenpäin ja palkata ja harjaannuttaa ammattimaisia kustannustoimittajia sekä investoida toimituksiin, tiloihin ja painotaloihin.

Hienoa, että kustannusala lähti nousuun ja hienoa, että monumenttimaisia teoksia syntyi. Kaikkein tärkeintä tämän ilmiön taustalla oli se eetos, jolla ostopäätöksiä perheissä perusteltiin: teossarjoja ostettiin lasten koulunkäyntiä varten. Vanhemmat uskoivat koulutukseen ja lukemiseen, ja lasten tulevaisuus haluttiin turvata hankkimalla parhaat käsillä olevat välineet. Tiedossani on jopa perhe, jossa hankittiin yhtä ja samaa ensyklopediaa kaksi sarjaa. Pitihän vanhemmillekin jäädä teossarja, kun tytär lähtee maailmalle ja vie tietosanakirjat mennessään.

Tuossa lukemisen ja tiedon arvostuksessa minua viehättää myös se, että lukeminen ja tieto nähtiin muutosvoimaksi. Lukemista ja tietoa ei perusteltu vain hauskalla ajankululla – jota se myös on – vaan sillä, että sen avulla maailma muuttuu paremmaksi, niin yksilöiden maailma kuin koko yhteiskunnan.

En haikaile painettuja tietosanakirjoja takaisin. Vaikka niissä on hyvätkin puolensa, ovat ne tilaa vieviä ja vanhentuvia. Olen lähettänyt jo aikaa sitten omat tietosanakirjani – 1980-luvulla ilmestyneen sarjan – jätteenpolttolaitokselle. Olen tosin saanut työhuoneeseeni 1900-luvun alun ensimmäisen tietosanakirjasarjan, ja sitä säilytän konkreettisena muistutuksena siitä, miten itsenäistyvän Suomen kodeissa uskottiin tietoon ja lukemiseen.

Suomessa ei kustannettu verkkoensyklopedia päässyt markkinoille, vaikka sellaistakin yritettiin. Kiinnostavaa on, että Encyclopedia Britannica on onnistunut löytämään olemassaolotavan verkossa Wikipediasta huolimatta.

Lukemisen ja tiedon arvo ei ole muuttunut, vaikka välineet, alustat, jakelutavat, esitysmuodot ja liiketoimintamallit muuttavat muotoaan jatkuvasti. Edelleen tulevaisuutta rakennetaan etsimällä uutta tietoa. Lukijan työ on vain muuttunut kovin paljon työläämmäksi. Tietoa kyllä on. Ongelma onkin siinä, miten löytämäänsä tietotulvaa oppii hallitsemaan ja arvioimaan.

Kulttuurirahasto ja Kopiosto kannustavat Lukuklaani-hankkeessaan koululaisia lukemaan; mitä useammanlaisia tekstejä tietoteoksista fantasiaan, runoudesta mediaan ja proosaan luetaan, sitä parempi. Toivoa sopii, että nyt ala-asteikäiset siirtävät edelleen saman lukuinnon ja tulevaisuususkon, jonka avulla heidän isoisoisovanhempansa siivittivät Suomen kohti kasvua, tasa-arvoa ja vaikka Pisa-menestystä.

Pirjo Hiidenmaa
Tietokirjallisuuden professori

Kuva: Helsingin Yliopisto, Linda Tammisto.